Lähestulkoon natiivi

Tulin juuri hetki sitten takaisin lukukauden lopettajaisjuhlasta, joka järjestettiin ennen kaikkea vaihtareita varten. Juttu koostui muutamista puheista, maakohtaisista standeista ruokanäytteineen ja tanssiesityksestä. Puheita en pitänyt tai standia ehtinyt valmistella, mutta chileläisten perinnetanssien kurssilta ponnistin lavalle bailaamaan muiden gringojen kanssa. (Gringo= nimitys USA:laisille, joka kuitenkin usein laajentuu koskemaan ketä tahansa vaaleahipiäistä tai muuten eurooppalaisen/pohjoisamerikkalaisen oloista)

Täältä voi katsoa tallennuksen tapahtuneesta: http://new.livestream.com/dgvm/diainternacional/videos/6575761 , meidän osuus alkaa jossain 30 minuutin kohdalla. Hieman tuskan hikeä tuotti kun meidän piti chilen kansallistanssin, cuecan eli tuon viimeisemmän, kohdalla pyytää yleisöstä tanssipartneri ja chileläisen parini kanssa ymmärsin yhtäkkiä, että chileläiset todella tanssivat sitä paaaljon ja osaavat varioida huomattavasti enemmän kuin minä. Siitä huolimatta ylpeä tästä! Cueca muuten perustuu mielikuvaan kanan ja kukon soidintanssista, jossa kukko liehittelee kanaa ja lopulta onnistuu yrityksessään.

Tähän suoritukseen kävin toki valmistautumassa henkisesti viikonloppuna syrjäisellä rannalla nimeltä Las Docas – a.k.a. paratiisi stressaantuneelle mielelle. Kuvia en valitettavasti pysty vielä laittamaan, koska unohdin oman kamerani ja muiden kameroiden kuvat ovat toistaiseksi matkalla. Mutta voin kertoa, että ranta oli todella kaunis lahdelma, jota ympäröivät vehreät kukkulat ja paljon luontoa. Iltaa vietimme luolan suuaukolla nuotiotulen ääressä sekä katsellen uskomatonta tähtitaivasta (kai se on kaikkialla yhtä uskomaton kun menet tarpeeksi kauas kaupungin valoista) ja aamulla heräsin meren tasaiseen kuohunaan nukuttuani yllättäen todella hyvin telttaoloista huolimatta. Kuitenkin otettuani aamukasteen meressä, en voinut muuta kuin herätä, sillä mikään ei ole täydellistä, eikä Chileläinen merivesi lähelläkään lämmintä.

Näihin sanoihin chaukki ja terveisiä nimimerkillä tj 2 viikkoa koulua!

Mainokset

Taisin joskus aiemmin mainita, että kuljen täällä aika paljon eri välejä bussilla päivittäin. Haluaisin nyt vähän valottaa millaisia seikkailuja se oikeastaan tarkoittaa.

Kun olin pieni, leikin välillä Tampereen busseissa sellaista peliä kuin ”katsokaa, pysyn pystyssä ilman käsiä!” ja olin ylpeä itsestäni. Tultuani Valparaísoon pelin nimeksi muuttui ”katsokaa, pysyn pystyssä!”. Lisäpisteitä saa jos pystyy olemaan koukistamatta polvia, tai irrottamaan jommankumman käden kouristuksenomaisen pihtiotteen kaikesta mahdollisesta. Ja kyllä on syytä olla ylpeä itsestään.

Bussi- eli microkuskit (microiksi kutsutaan pienikokoisia lyhyenmatkanbusseja, busseiksi vain pitkienmatkojen busseja) pelaavat taas ihan omaa peliään, etenkin pitkillä suorilla. Sen nimi on kai Formula 1, vai miten se meni? Koska poliisit eivät ole mukana tässä pelissä, erittäin monessa microssa on rikkinäinen nopeusmittari (jos satut seisomaan vieressä voit nähdä että kappas, tuntuupa 40km/h nopealta.. ja huomata sitten, että 40km/h mennään myös pysäkillä seistessä), ja kerran uutisiin pääsi jopa yksi sopivaan nopeuteen maalattu mittari. Pelin henkeen kuuluu, että koska aikaa ei ole hukattavaksi ei kannata turhaan jarrutella kuin vasta muutama metri ennen pysäkkiä. Lisäksi pysäkkejä ei ole vain merkatut pysäkit vaan pysäkki on kirjaimellisesti siellä missä pysähdytään, eli missä näkyy maksavia asiakkaita, tai potentiaalisia maksavia asiakkaita. Näitä maksavia asiakkaita sitten tungetaan/tungeutuu microon sillain sopivasti, että kunhan ovi menee jotenkin kiinni. Mitä nyt joskus ei, ja joku saa roikkua puoliksi ulkona. Nämä yksityiskohdat taas tuo erityisiä lisähaasteita mun henkilökohtaiseen peliini, ymmärtänette.

Niin että ei tule ainakaan tylsää niiden ainaisten bussimatkojen aikana 🙂

Jätän tällä kertaa kirjoituksen lyhyeen, koska ollaan täällä keskellä lukukauden lopettamista, eli kauheassa koe- ja läksyrytäkässä, ja koska en kuitenkaan suostu linnottautumaan kotiin niiden pariin. Illalla aion vielä ehtiä peñaan (peña= jonkunlainen kansanjuhlaperinne, jossa livemusiikkia, ruokaa ja juomaa), joka järjestetään yhden laittomasti pidätetyn opiskelijan tueksi. Se onkin sitten ihan oma stoorinsa, että millaisia pelejä täällä pelataan poliisien ja mm. opiskelijoiden välillä ja kuka mahtaa milloinkin olla oikeassa. Valitettavasti suuri osa uutisia, joita kuulee kertovat tavoista, joilla auktoriteettiaseman omaavat tallovat tavallisia kansalaisia. Esimerkiksi yhden kurssikaverini setä oltiin mukiloitu poliisin toimesta yllättäen ja ilman syytä. Nyt perhe etsii kuumeisesti mahdollisia tallennuksia tapahtuneesta, koska muuten on suuri pelko siitä, mistä tätä setää saatetaan syyttää. Myös paljon on puhetta niin sanotusta Hinzpeter-laista, joka tuli juuri voimaan. Laki käytännössä mahdollistaa kaikkien mahdollisten mielenosoitusten kieltämisen ja hajoittamisen, ja koska se on hyvin moniselitteisesti kirjoitettu herättää muutenkin huolestusta mahdollisten väärinkäyttöjen suhteen. (tässä jonkunlainen linkki aiheesta, mikäli kiinnostaa: http://globalvoicesonline.org/2012/07/03/chile-looming-anti-protest-law-sparks-concern/)

Lopuksi vielä kuva tai kaksi Mendozasta, Argentiinasta, jonne matkasimme kämppikseni kanssa yöbussilla Andien yli viikonloppureissulle:

Viininmaistajaiset! Aurinkoa riitti, kyseisellä hetkellä yritän päättää haluanko auringonpistoksen vai hirveän hien huivin alle.

Ihana Plaza Italia, yksi monista monista aukioista, joita näkyy niin Chilessä kuin Argentiinassa.

Toinen aukio! Noin kahden korttelin päässä ensimmäisestä.

Lopuksi lopuksi vielä. Täällä on muodissa tai ainakin kovasti soitossa sellainen musiikkityyli kuin bachata. Ymmärtääkseni kaksi tärkeintä juttua siinä on rytmi ja sensuellisti henkivä herkkä miesääni. Tässä esimerkki:

http://www.youtube.com/watch?v=foyH-TEs9D0&feature=player_detailpage

On ne jotkut bachatat silti oikeasti ihan kivoja kuunnella 😉

Bom dia!

Sanoi Maria kun päätti oppia hieman portugalia. Eilen käveltiin yhden USA:laisen kaverin kanssa meidän tanssitunnilta (yliopiston kurssi! opintopisteitä! hauskaa!) pois ja mietittiin, että ei ihan kaikissa kielissä ole sitä hyvää puolta, että ymmärtämällä hyvin sitä kieltä (espanjaa) voit ymmärtää ainakin vähän kolmea muutakin kieltä (portugalia, italiaa, ranskaa?). Nyt kun tämä ajatus ehti muhia päässäni, tulin siihen tulokseen, että hienoa, vielä minä opin portugalia – ja kuulostaan sitten näin ihanalta:

Niin ja siellä tanssikurssilla myö siis opiskellaan Chilen kansallistansseja, joita on useita eri alueilta Chileä ja joita todella tanssitaan nykypäivänäkin. Että mikä se olikaan Suomen kansallistanssi…? Eilisellä tunnilla askelkuvioiden lisäksi opittiin myös tansseihin kuuluvia pukuja. Tässä muutama mielenkiintoisin:

 

Isla de Pascualaiset eli pääsiäissaarelaiset eli Rapa Nui:laiset höyhenpuvut kruunuineen. Rapa Nuin kahdesta perinnetanssista toinen on kuvassa näkyvä Sau Sau, jossa tätä lähemmäksi ei mennä, mutta joka jo on aika flirttaileva. Toinen on Tamuré, jossa esim kuvassa näkyvä liike tehdään miehen käsivarret kaulan ympärillä ja muutenkin kosketuspintaa on paljon enemmän.. ja jota on aiemmin tanssittu keho ainoastaan maalin peitossa. Tanssikurssin kahdellekymmenelle yhdysvaltalaiselle ja mulle (kyllä, olen ainut ei-USA:lainen kurssilla) Tamuré onkin ollut hieman haastava kokemus eläytymisen suhteen.

 

 

Tässä taas pohjoisen Chilen yksi uskonnollinen tanssi, Morenada. Luulen, että ennakkoajatukseni uskonnollisesta tanssista muuttui jonkun verran nähtyäni puvut. Tuo hopeanaamainen kaveri on itse paholainen, joka viekottelee tätä viatonta tyttöstä.  Joka keinuttaa lanteitaan nahkasaappaissaan ja minihameessaan. Tästä voisi varmaan kehittää kiinnostavia kulttuurillisia vertailuja, mutta koska minua vetävät nyt yhdet koemateriaalit, jätän sen kunkin omalle vastuulle.

Viimeisenä vielä muutama kuva arkeologisesta museosta, jossa kävin nuuskimassa La Serenan reissulla:

 

Ihka aito Moai! Kyseinen yksilö on muuten vieraillut myös ranskassa, joten on kai tämä vähintäänkin yhtä hyvä kuin nähdä Moai:ita Pääsiäissaarilla?

Yhdessä vitriinissä oli myös useita puisia mies- ja naishahmoja. Tämä pariskunta kai esittää  optimistista pääsiäissaarelaista näkemystä parisuhteesta?

 

Nämä kaverit olivat varmaan aikoinaan suututtaneet jumalat pahemman kerran – kuvassa todellakin kaksi kutistettua päätä! Meinasi vähän pelottaa, mutta onneksi nämä löydökset ovat Ecuadorista, huh.

 

A gente se ve, tchau, adeus! (kertoo portugalin sanakirja)

Tchaukki!

Rytmikäs viikonloppu

Viikko sitten taisin siis luvata meneväni bikineissä tanssimaan kadulle.. no enkä mennyt, mutta maalasin kuitenkin itseäni Mil Tambores karnevaalin kunniaksi ja on mulla sentään muutama kuva niistä, jotka hyvinkin antoivat koko kroppansa taiteen käyttöön. Täällä me oltiin kaikki:

Itsekin heiluttelen tuon sinipaitaisen vieressä, näettekö? Ehe.. 😉

Juhlan nimi suomennettuna oli Tuhat rumpua – eikä varmaan kauaksi jäänyt. Hypnoottisista rytmeistä sai nauttia tuntikaupalla tuon kuvan ottopäivänä, eli koko ”festarin” lopettajaisissa, jolloin myös kymmenet maalatut kehot sekä monet monet hienosti pukeutuneet ja tanssivat/soittavat ryhmittymät kulkivat Valparaison kaduilla. Itse nautin juhlassa ehkä erityisesti kahdesta asiasta.Ensinnäkin julkinen tila oli todella kaikkien käytössä ja hyvässä tarkoituksessa – vaikkakin myöhemmin yöllä joidenkin piti taas keksiä laitontakin rellestämistä, jolloin maan tapaan taas poliisit saapuivat paikalle kyynelkaasuineen, kypäröineen ja pamppuineen, ja lopettajais katu-iltabileet itseasiassa peruttiin tän kaiken johdosta (virallisesti. Epävirallisesti ne hyvinkin taisivat toteutua.)  Toisekseen ihan kaikki kynnellekykenevät saivat olla osa kulkuetta, itse haluamallaan asteella. Monet ”katsojat” esimerkiksi saapuivat paikalle jonkun rytmisoittimen kanssa, maalasivat jonkun osan ruumistaan, tanssivat, jne. Tämä toi tunnelmaan mahtavasti lisää yhteisöllisyyttä ja rentoutta.

Muun sanottavan hoitakoot kuvat!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Muut jutut jätänkin seuraavaan kertaan, nyt kutsuu huominen tentti ja iltapalakin huutelee tuolla keittiössä aivan selvästi.

Ps. Ja minäkin siis olin siellä, jopa kahtena peräkkäisenä päivänä:

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ja joo, hitsi vie en osaa vieläkään asetella näitä kuvia. Käyttäkää mielikuvitustanne, kiitos!

 

 

 

 

 

Latinoamerica – Calle 13

Kun nyt innostuin niin tässä vielä yksi hyvä biisi ja video:

 

 

ja ainut käännös, jonka löysin:

I am

I am what that they left

I’m all about what that was stolen.

A village hidden on the peak,

My skin is from leather that’s why it stands any weather.

I’m a factory of smoke,

A peasant working hand for your consumption

Cold Front in the middle of summer,

Love in the Time of Cholera, my brother.

The sun that is born and the day that dies,

with the best evenings.

I am developing raw,

a political speech without saliva.

The most beautiful faces I’ve met,

I’m the photograph of a missing person.

I’m the blood in your veins,

I’m a piece of land that is worth it.

I’m a basket with beans,

I’m Maradona against England scoring 2 goals.

I’m what that holds my flag,

the backbone of the planet is my Andes.

I’m what that my father taught me,

Who doesn’t love his fatherland don’t love his mother.

I’m Latin America,

A People without legs but can walk

You can’t buy the wind.

You can’t buy the sun.

You can’t buy the rain.

You can’t buy the heat.

You can’t buy the clouds.

You can’t buy the colors.

You can’t buy my happiness.

You can’t buy my pains.

I have the lakes,

I have the rivers.

I have my teethes for when I smile.

The snow that puts make up on my mountains.

I have the sol that dries me and the rain that wash me *

A desert intoxicated with beautiful drinks of pulque

To sing with the coyotes is all that I need.

I have my lungs breathing clear blue.

The height that suffocates. I’m the teethes that chew the Coca. *

The autumn with its dropping leaves

The lines written under the starry night.

A wineyard filled with grapes.

A sugar cane plantation under the Cuban sun.

I’m the Caribbean Sea watching over the houses,

Doing rituals of holy water.

The wind that combs my hair.

I’m all the saints that hangs from my neck.

The juice of my struggle is not artificial,

Because the fertilizer of my land is natural.

(Kertaus)

You can’t buy the sun.

You can’t buy the rain.

(we are drawing the way, we are walking)

You can’t buy my life.

MY LAND IS NOT FOR SALE.

Working hard but with pride,

Here we share, what’s mine is yours.

These people can’t be drawn with big waves.

And if it collapsed I’ll rebuilt it.

*neither blink when I see you.

So that you’ll remember my surname.

Operation Condor is invading my nest.

I forgive but I’ll never forget!

(we are walking)

The struggle breathes here.

(we are walking)

I sing because it sounds.

Here we are standing.

Long live Latin America.

You can’t buy my life.

Nopea katsaus ennakkoluuloihin

Eilen sattui sellainen tapaus joka saa multa tulemaan höyryä korvista – eikä ollut eka kerta, joten haluan jakaa kokemuksen! Olin brunssilla miespuolisen kaverin kanssa yhdessä kahvilassa. Tarjoilija tuli pyytämään tilausta ja MINÄ tiedustelin mitä kuuluu aamiaismenuuseen. Tarjoilija kääntyi miespuolisen kaverini puoleen ja vastasi hänelle vilkaisematta kertaakaan minua. Vastaukseen kuului usea sinuttelumuoto kuten ”Sinä voit valita haluatko espresson, kahvin vai teen” sekä lopuksi, pelkästään miespuoliseen asiakkaaseen katsoen ”haluatteko te siis aamupalaa?”. No minähän siinä pidättelin höyryjäni ja mietin löytäisinkö kunnioittavaa tapaa todeta, että tässä on k a k s i asiakasta sinulla hyvä tarjoilija edessäsi, vaikka kyllä, toinen on nainen, eikä edes chileläinen.
Joten kaikki vähemmän machistisessa maassa tällä hetkellä oleilevat naiset – nauttikaa!

Ulkomaalaisuudenkin takia pääsee välillä tilanteisiin, joissa vähän kiukuttaa, kuten ne muutamat kerrat kun bussi tai colectivo (= yhteistaxi/ henkilöauto, joka kulkee kuin bussi) kuski on verottanut ulkomaalaislisää tietämättömiltä, tai silloin kun chileläiset miehet kuvittelee, etten ymmärrä heidän kauniita korulauseitaan kadulla (kuten ”5 tonnia tunnilta, eikö?” ja siis Huom. tonni pesoissa on vähän yli euro)… mutta välillä saa onneksi myös nauraa. Psykan laitoksella on jostain syystä kulkenut huhu, että mä olen kotoisin filippiineiltä – sitä olen sitten ajoittain korjaillut. Muutama uusi tuttu on myös olettanut että olen Islantilainen ja yksi totesi kysyvästi ”niin sähän tulet Ukrainasta?” Taidan alkaa kehittämään aina uuden taustan itselleni kerta noikin kaikki olisivat menneet läpi!

Pitkästä aikaa

Hetki on tässä vierähtänyt ilman, että olen blogisivua edes avannut, pahoittelut teille ja ehkä itselleni! Se ehkä kuitenkin tarkoittaa, että sopeutuminen tähän uuteen kotikaupunkiin on aika hyvässä vauhdissa, koska taidan olla kohdannut sellaisen arjen kiireiden ajanjakson. Tuntuu, että olen juossut paljon paikasta toiseen tekemättä kuitenkaan mitään kovin erityistä, joten blogille on ollut vaikea löytää aikaa tai aihetta.

Missä ihmeessä mä nyt sitten olen juossut? Luennoilla toki, välillä olen jopa lukenut tenttiin tai tehnyt läksyjä (tällaisia hommia on siis ollut uskomattoman vähän tähän asti, nyt tahti alkaa kiihtymään), tapaillut tuttavia, potentiaalisia kavereita ja kavereita, käynyt muutamassa tähän asti hankkimassani harrastuksessa (joista yhtä täytyy muuten mainostaa: hyvän II-luokan zumba tunti korttelin päässä kotoa hintaan 1 euro. Mitäs sanotte?!) ja istunut bussissa. Reissaan nimittäin useana päivänä väliä Viña del Mar, Valparaíso, Los Placeres, joista viimeisin eli kotikukkulani on siinä ihan keskellä, virallisesti osa Valpoa. Laskeskelin, että useana päivänä bussissa istumiseen menee helposti sellaset pari tuntia.

Siinä istuskellessani aloin sitten yhtenä päivä miettiä, että vaikka itse olen jo aika tottunut, mutta katukuva täällä on kyllä melkoisen erilainen kun Suomessa. Etenkin Valparaisossa kadut ovat vähän rähnäisempiä, katukoiria on paljon ja seinillä kirjoituksia (usein poliittisia), mutta toisaalta talot on värikkäitä ja useita kauniitakin seinämaalauksia löytyy. Ja monenlaista katuyrittäjyyttä.

Aloin itseasiassa pohtia tätä kun bussi ohitti kadulla juttelevan klovnin. Eli esittävää taidetta löytyy. Liikennevaloissa on usein pieni ryhmä tekemässä jotain temppuja (tänään joku heitteli tulikeppejä) punaisten valojen ajan ja juuri ennen autojen lähtöä käyvät pyytämässä rahaa autojen ikkonoista. Busseihin ja metroon nousee todella usein yksi tai muutama ihminen kitaran tai muun soittimen kanssa laulamaan. Sitten on kojuja vihannes- ja hedelmäkojuista, käsityökojuista, alusvaate- ja sukkakojuista, karkki-, keksi-, sipsi- limsakojuista ties mihin muihin. Ruokaa myydään paljon, esimerkiksi pienissä grilleissä valmistettuja lihavartaita, paikallisia empanadas- piirakoita (super hyvää, suosittelen! http://en.wikipedia.org/wiki/Empanada), paistettuja pähkinöitä, kotona tehtyä sushia, jne. Tämän lisäksi on liikkuvia myyjiä, jotka huutelevat kadulla kauppatavaraansa ja reissaavat bussista toiseen (ilmaiseksi) myyden tuotettaan. Niin ja kerran joku tyyppi seurasi mua yksi ainut sormus kädessään yrittäen houkutella mua ostaamaan sen.

Tänään katukuva myös liikkui – maanjäristyksessä nimittäin! Täällä on kaksi termiä sille, temblor= pieni maanjäristys (”väristys” ?) ja terremoto= iso maanjäristys. Tämän päiväinen oli temblor, kuulemma noin 5.7 Richterin asteikolla. Olin vaatekaupassa yhden chileläisen kaverin kanssa kun kuului outo melu ja sitten minä, kaveri ja myyjä jäätiin kaikki tuijottamaan kaupasta ulos kun paikat alkoi liikkua, ikäänkuin kaupan ulkopuolisesta näkymästä voitaisiin jotenkin todeta, loppuisiko liike pian tai vahvistuisiko se vaaralliseksi. No se loppui sitten, eikä mitään tippunut edes. Mutta ehdottomasti mielenkiintoinen kokemus.

Niin ja tänä viikonloppuna katukuvaan saadaan oikein erityisesti musiikkia ja värejä, koska perjantaista sunnuntaihin juhlitaan Mil Tambores- festivaalia (”tuhat rumpua”). En ole varma onko kuvani tapahtumasta vielä kovin hyvä, mutta ainakin tulee olemaan paljon katukulkueita, joissa on sambaa ja maalattuja ruumiita. Suunnittelemme tässä toisen kämppikseni kanssa juuri, että mistä saisi ostettua maaleja, nimittäin maalattuihin kehoihin saa liittyä kuka vaan. Ja totesimme aiempien vuosien kuvien perusteella, että kyllä, osa porukasta on bikinien ala- JA yläosa päällään, huh, hieman pohtisin tätä ideaa pidempään jos olisi suurempi sosiaalinen paine mennä yläosattomissa…

 

Siitä sitten ensi kerralla, luulen!

Chao vaan, lähden tästä pohtimaan laukku- ja kenkäratkaisua huomiselle – sain kutsun yksiin valmistujaisiin!

 

PS.! Muutama hetki sitten käytiin porukalla telttailemassa yhden vuoren (lähes 2000 metriä – vuori?) juurella ja kiipeämässä vuorta ylös (vuorTA, koska henk koht jäin hitaimpaan ryhmään ja sitä mukaa sattui niin nolosti etten koskaan noussut huipulle asti.. Mutta silti ylpeänä kerron, että viitisen kilometriä tiukkaa nousua tuli nautittua!). Valitettavasti päivä sattui olemaan todella pilvinen, joten kuvamateriaali maisemien osalta jäi vähän heikoksi. Mutta nykyisenä ison kaupungin tyttönä ihastuin luontoon:

 

 

 

Vielä kaikille eläinystäville kuva toisesta vuoren matkaajasta, kanahämähäkistä (tai en tiedä onko tuo sen suomenkielinen nimi. Kuulemma ei ole vaarallinen. Siitä innostuneena joku toinen turisti otti sen käteensä – itse lähdin luikkimaan tapauksen nähtyäni.)

 

Despierta! kuvina

Toto la Momposina

Väliaika tanssia. Ihan oikeasti tasokasta sellaista myös.

Nano Stern ja kippis sille, että elämä on suuri lahja (La vida es un gran regalo: http://www.youtube.com/watch?v=VZ3Z6rjjtTU)

Porteilla odottelu-fiiliksiä vielä.

Ruokakin oli hyvää!

Tässä myös vähän fiiliksiä syyskuuhun liittyen, nimittäin pian juhlitaan chilen itsenäisyyspäivää, runsaan viikon verran(!!). Niin että täytyi alkaa jo harjoitella maan kansallistanssia, cuecaa:

 

Siitä lisää sitten seuraavalla kerralla 🙂

Hei vaan pitkästä aikaa!

Kirjoittelen meidän sohvalta käsin, fiiliksissäni kuunnellen lattaripop-laulajia – joita kuuntelin viimeksi lauantaina livenä Despierta!-festivaalissa Santiagossa. Mikä siinä onkin, että aina live-keikan jälkeen seuraa varma fani-kausi? Despierta! tarkoittaa suomeksi Herää! (ajattelin ensin, että kyseessä on uskonnollinen tapahtuma, mutta väärinhän se meni) – konsertin takana oli ajatus suvaitsevaisuuden ja vastuuntunnon herättämisestä ihmisissä. Varsinaisten artistien välillä oli teemaan sopivia esityksiä, kuten tangoa pyörätuolista käsin, modernia tanssia hyvin erinäköisten, -kokoisten ja – tyylisten ihmisten esittämänä, ulkona useita standeja esim. lasten oikeuksista tai erilaisista seksuaalisista suuntautumisista, sekä artistien joukossa poppoo nimeltä Leon Gieco y Mundo Alas, johon kuului useita kehitys- tai muulla tavoin vammaisia esiintyjiä.

Kaikki (paitsi yksi, mutta mitä pienistä) bändit olivat ehdottomasti tutustumisen arvoisia, mutta kunnon fiesta alkoi kyllä vasta viimeisen kohdalla. Jostain syystä järjestäjät olivat tehneet kakkaiset ”Toto La Momposina”lle (Columbialainen folkclore yhtye, ilmeisesti ei kovin suuri nimi) ja jättäneet sen viimeiseksi noin kahdeksan tuntia kestäneeseen festariin, juuri kahden megahitin perään. Yleisöstä noin 70 prosenttia lähti lätkimään ennen kuin tää viimeinen bändi pääsi lavalle. Siitä innostuneena kuitenkin jäljelle jäänyt yleisö alkoi huutamaan, että avaisivat portit stadionin parhaille pakoille ja onneksi turvamiehet olivat mukavia, joten yön parhaat hetket tanssittiin, hieman sardiinipurkkimaisesti, mutta vip-paikoilla, esimerkiksi tähän rytmiin:

Täällä on muuten tänään sotilasvallankaappauksen vuosipäivä. Vallankaappaus tapahtui siis 11.9.1973, jolloin Augusto Pinochet, armeijan silloinen ylipäällikkö, hyökkäsi armeijoineen presidentin palatsiin. Jälkikäteen sieltä kannettiin ulos mm. syrjäytetyn presidentin Salvador Allenden ruumis, ja siitä alkoivat useat katoamiset, kidutukset ja vastaavat.  Etukäteen mulle on sanottu, että tänään tulee olemaan kaaosta kaupungissa, ja ainakin joitain marsseja onkin tiedossa kai sekä Pinochetistien että vasemmiston kannattajien puolelta. Nyt lähden luennolle, niin että raportoin sitten myöhemmin jos joudun myrskyn keskelle.

Espanjan oppitunti 2:

Un abrazo!= Halaus!

Ps. Ei näkynyt hälyä vallankaappauksen nimissä. MUTTA tänäänhän pelattiin myös jalkapallon MM-kisojen karsinta Chile-Columbia, vieläpä meidän pääkaupungissa Santiagossa. Yritin palata kaupungista kotiin juuri samoihin aikoihin kun peli oli alkamassa, ja jouduin toteamaan, että niin yritti muutama muukin. Ekaan bussiin en mahtunut, tokassa matkustettiin hyvin läheisissä väleissä ja osan matkasta ovi auki, kun kuski ei saanut sitä kiinni ihmisiltä.

Kun pääsin kotiin painuin lyhyille päiväunille, mutta heräsin noin viiden minuutin kuluttua kauheaan huutoon. Ensimmäisenä mietin, että noniin nyt varmaan menee rakennuksen ohi jokin vallankaappausprotestimarssi, sitten ajattelin, että ehkä on maanjäristys käynnissä, mutten jostain syystä tunne sitä. Sitten avasin ikkunan ja kurkistin ulos ja näin, että ihmisiä huuteli ikkunoista ”Goooool!!” ja taputti ja hurrasi. Syy: Chile teki ensimmäisen maalin ottelussa.

Valitettavasti kuitenkin lopputulos oli 3-1 Columbialle…

Kulttuurieroja

Muutaman sattumuksen kautta olen viime aikoina kiinnittänyt huomiota erityisesti tiettyyn eroon Suomen ja Chilen kulttuureissa. Nimittäin siihen, että täällä hyvin moni asia jaetaan automaattisesti kaikkien kesken – se, että kukaan ei jää ilman esimerkiksi jotain syötävää tai juotavaa tuntuu olevan itsestäänselvyys. Tässä yhtenä päivänä välitunnilla hengailin yliopiston kampuksella chileläisten kurssikavereiden kanssa, ja yhden tytön (Lara) kanssa päätimme jättää muut istumaan ja lähteä ostamaan jotain hyvää. Molemmat ostimme pienet muffinssit. Itse olin jo hotkaissut omani kun tulimme takaisin muun porukan luo, jossa vaiheessa huomasin, että Lara aloitti omansa syömisen taittamalla siitä palan ja tarjoamalla sitä muille.

Toisen kerran kokkasimme yhden toisen kaverin(Marco) kanssa kahdestaan meillä kotona, ja juuri kun olimme päässeet syömisen alkuun toinen kämppikseni tuli kotiin. Olimme kokanneet kaksi täytettyä kananrintaa, kahdelle syöjälle, ja molemmista oli jo kadonnut hyvä osa. Itse tarjosin kämppikselleni pastaa, jota oli jäänyt jäljelle ja jatkoin syömistä. Marco nousi, meni keittiöön ja siirsi osan omasta kanapalastaan uudelle lautaselle kämppistäni varten.

Kolmannen kerran onnistuin kuitenkin itse edustamaan tätä jakamisen juhlaa, hurraa! Kyseisenä iltana pidimme melko internationelleja etkoja meidän kämpällä, ja pöydällä oli useita pulloja juotavaa. Tähän mennessä olen jo oppinut, että chileläisiin bileisiin mennään jonkun pullon kanssa ja siitä juovat kaikki, jotka haluavat. Tarjontaa katsellessani pohdin, ”ahaa, täällä on myös coca-colaa – teenpä itselleni rommicolan!”. Näin siis iloisesti toimin, mutta kaataessani kokista lasiini, vieressä istuva saksalainen kääntyi katsomaan minua ja kysyi ”Varastatko meidän coca-colaamme?”, aidon hämmästynyt ilme kasvoillaan.

 

Ah, toinen hieman erilaisen kulttuurin ero, josta nautin suuresti, on se, että täällä graffittien ja muun katutaiteen teko ei ilmeisesti ole laitonta. Niitä on nimittäin todella paljon, ja osa ovat suorastaan upeita. Hiljattain näin yhden, joka oli kahden korttelin pituinen, koko seinän korkuinen ja todella taidokkaasti tehty (enkä tietenkään ollut kameran kanssa liikenteessä).

Tässä muutama muu taideteos: